Varhaisin muistoni kumpuaa aivan lapsuudestani. Vanhempani olivat juuri kuolleet autokolarissa, ja lastensuojeluviranomaiset olivat tuoneet minut isoisälleni. Olin eksyksissä, en tiennyt missä isäni tai äitini oli, eikä minulla ollut ketään kehen luottaa.
Muistan, kuinka isoisäni oli nostanut minut hellästi syliinsä ja kertonut, että kaikki oli hyvin. Vanhempani olivat päässeet tuskistaan parempaan paikkaan. Jokin hänen äänessään sai minut rauhoittumaan. Yhtäkkiä tiesin, ettei mitään pahaa enää tapahtuisi. Tiesin, että voisin luottaa tähän vanhaan mieheen, jonka silmistä paistoi ystävällisyys ja kaipuu tytärtään kohtaan.
Isoisäni painoi minut hellästi rinnalleen, eikä mieleeni tullutkaan vastustella. Se tuntui pelkästään hyvältä. Muistan elävästi hänen tuoksunsa, hänen hengityksensä ilmavirran päälaellani,sen rauhoittavan mutinan, jota hauras mies päästi suustaan korvaani. Muistan jopa sen yhden kyyneleen, joka vierähti vanhuksen poskelle tämän muistellessaan tytärtään. Kun hengittelimme siinä toistemme tuoksuja, tiesin, että olin turvassa.
Seuraava muistoni on hieman myöhemmältä iältä, kävin silloin kolmatta luokkaa. Oli syksy, ja leikimme isoisäni kanssa vesilammikossa. Isoisäni oli ainoa ystäväni. Hän oli aina kotona kun tulin koulusta, lämmitti kaupasta ostamansa pullan ja teki kaakaon molemmille. En ikinä kaivannutkaan kavereita. Isoisäni riitti minulle vallan hyvin, ja pidimme hauskaa kahdestaan, säällä kuin säällä.
Meillä oli tapana mennä lauantaiaamuisin kalaan. Isoisäni rakasti kalastamista, mutta hän ei ikinä mennyt kalaan yksin. Vain minun kanssani. Minäkin kalastin vain kahdestaan isoisäni kanssa. Se oli kuin äänetön sopimus, meidän ei tarvinnut myöhemmin edes muistuttaa toisiamme kalareissustamme. Heräsimme molemmat aamuviideltä, söimme aamupalan ja lähdimme yhtä matkaa Peach Hillsin uimarannalle.
Muistan sen pistävän surun tunteen, kun yläaste-vuosinani kalareissut vähitellen loppuivat. Isoisäni sydän ei kestänyt matkaa rannalle niin aikaisin, ja päivisin ranta oli täynnä ihmisiä, jotka säikyttivät kalat kauemmas mereen. Kalastus vaihtui hevosenkengän heittelyyn, mutta tiesin, että sekin loppuisi pian. Isoisäni selkäkään ei ollut enää parhaassa mahdollisessa kunnossa, eivätkä kiristyvät pakkaset tehneet hyvää hänelle.
Yksi surullisimmista muistoistani on, kun yhden hevosenkenkäpelin jälkeen isoisäni katsoi suoraan silmiini. Voitonriemuni, joka oli peräisin voitetusta pelistä, kaikkosi, kun näin isoisäni vanhat, riutuneet kasvot sekä tämän surun sumentamat silmät. Jo tämä näky riitti tuomaan kyyneleet silmiini, puhumattakaan lauseesta, jonka vanha mies edessäni päästi suustaan. Sanasta sanaan, hän sanoi näin: "Kävin sairaalassa maanantaina. Sydämeni kunto on huonontunut, ja pääsen vanhempiesi luokse lähipäivinä."
Sitä seuraava muisto on tunne, kun olin sisäistänyt isoisäni sanat. En voinut kuin rotkahtaa hänen harteilleen ja itkeä vuolaasti. Isoisänikin valutti muutaman kyyneleen, mikä sai minut rutistamaan vanhusta entistäkin lujempaa, kunnes tajusin hellittää hieman. Kun viimein irrottauduimme toisistamme, isoisäni katsoi minua suoraan vihreisiin silmiini apea katse naamallaan. Menimme sisään, ja nautimme kaakaota takan ääressä hiljaisuuden vallitessa pienessä, vaatimattomassa talossamme.
Sinä talvena ensilumi ei merkinnyt joulun lähenemistä, kuten lapsena. Silloin se merkitsi kuolemaa. Olin herännyt tavallista aikaisemmin ja tehnyt aamupalaa. Yleensä isoisäni heräsi, jos kolistelin keittiössä aamulla ennen kuin hän heräsi. Kun olin syönyt, ihmettelin, kuinka vanha mies ei ollut herännyt.
Siispä hiivin hänen ruskealle ovelleen, raotin sitä, ja sain vastaani isoisäni kalvakan ruumiin. Olin edellisiltana itkenyt kyynelvarastoni, joten saatoin vain järkytyksen jälkeen istahtaa rakkaani viereen ja miettiä tulevaa. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa, mitä tekisin kun isoisäni lähtisi. Nyt, kun katselin huonetta kaikessa hiljaisuudessa, vastaus tuntui ilmiselvältä. Minun täytyisi päästä pois tästä kaupungista, pois sieltä, missä rakkaan isoisäni muistot olivat vahvimmillaan. Yksi, pienenpieni kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen pois.
Silloin päätin, että itsenäistyisin. Itsenäistyisin ja vahvistuisin. Otin lehden määrätietoisesti käteeni isoisäni yöpöydältä ja luin kaikki asuntoilmoitukset läpi. Ainoa kohtuuhintainen tontti oli kaupungissa nimeltä Aurora Skies. Kuvat pienestä kaupunkipahasesta näyttivät mukavilta, ja silloin tein päätökseni. Muuttaisin Aurora Skiesiin.
Ambulanssin soitettuani katsoin viimeisen kerran minulle rakkainta ihmistä, joka nukkui nyt unta, josta ei koskaan heräisi. Aioin lähteä kaupungista vähin äänin, joten kiirehdin ulko-ovelle ja tilasin taksin lentokentälle. Uusi elämäni oli alkamaisillaan.
